Antero Vartia

Epätietoisuuden taakka

Juonnan MTV:llä TV-ohjelmaa, jossa kaivaudutaan yksittäisten ihmisten menneisyyteen. Tavoitteenamme on tietojen avulla löytää kadoksissa oleva toinen henkilö. Jos onnistumme saattamaan kaksi toisistaan erkaantunutta ihmistä taas yhteen, siitä toivottavasti välittyy katsojille, kuinka merkittävistä ja tunteikkaista asioista näissä tilanteissa voi olla kyse.

Ihmisten kohtaamisella on valtavan suuri merkitys. Mutta niin on myös epätietoisuudenkin kohtaamisella. Tässä omakohtaisessa kirjoituksessa ei puhuta taloudesta tai yhteiskunnasta. Yritän vain tuoda esille sen mielestäni hyvin tärkeän lähestymistavan, jonka pyrin muistamaan kaikkien vaikeiden asioiden äärellä.

Olin kahdeksanvuotias sinä iltana, kun äitini tuli peittelemään minut sänkyyn. Hän kertoi ystäväperheestä, jonka vanhemmat olivat päättäneet erota. Äitini vaikutti kovin surulliselta. Aavistin, että tuttujen eroon liittyi jotain vakavampaa ja siksi sanoin kuin kysymyksenä äidilleni, että te ette isän kanssa koskaan eroa. Äitini vastasi, että sitä ei koskaan tiedä.

Muistan tuon hetken yhä hyvin elävästi. Muistan yövalon, sängyn, lakanat - jopa sen, miten päin olin sängyssä. Muistan myös, että sillä hetkellä tajusin, että vanhempani saattaisivat erota, vaikka äitini ei sitä sanonutkaan. Olin joskus kuullut heidän tapelleen. Enkä ollut koskaan nähnyt äitiäni yhtä vakavana sänkyni reunalla.

En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että aikuiset voisivat erota toisistaan. En tuntenut ketään muuta, kenen vanhemmat olivat eronneet. Jotain oli täytynyt tapahtua. Isälläni oli tapana olla kasvattajana ankarampi ja äitini oli lepsumpi. Se sai heidät joskus hermostumaan toisilleen. Eron alla olin varma, että kaikki johtui minusta.

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhemmat lopulta erosivat. Se, kuinka isä muutti pois kotoa, on minulta pyyhkiytynyt mielestä pois. Muistan kovin vähän niistä hetkistä vanhempien seurassa. Olimme alkuun joka toinen viikko isän luona. Joka toisen viikon olimme äidin luona. Vaikeinta oli, kun sitä tunsi satuttavansa toista vanhempaansa, kun muutimme taas viikoksi pois. Eron hetki oli molemmille vanhemmille aina raskas. Tunsin siitä syyllisyyttä.

Olin hyvin häpeissäni vanhempieni muuttamisesta erilleen enkä kertonut asiasta kenellekään yli kahteen vuoteen. Joka toinen viikko, kun oli isän viikko ja vietimme aikaa muualla kuin Pakilassa, kerroin kavereille, että minun piti lähteä isän mukaan töihin muualle. Muistan, kuinka vuoroviikoin kulkiessani ala-asteen pihalla pelkäsin, että joku kavereista pyytäisi minua kylään koulupäivän päätteeksi. En halunnut valehdella kenellekään, mutta en voinut kertoa mihin olin menossa. Tai varsinkaan miksi olin menossa.

Pahinta vanhempien erossa oli siihen liittynyt häpeä ja sen synnyttämä pelko. Luulin olevani ainut, jonka vanhemmat olivat eronneet. Pidin sitä epäonnistumisena ja itseäni syyllisenä. Pelkäsin luokkakavereideni kuulevan erosta, koska en tiennyt mitä siitä seuraisi.

Ystäväni tiesivät vanhempien erosta lähes koko tuon kahden vuoden ajan, mutta he eivät osanneet sanoa minulle asiasta mitään. Se johtui varmasti siitä, että kiusaantuneisuuteni näkyi heille. Olen miettinyt asiaa jälkeenpäin ja luulen, että seuraava keskustelu käytiin vain, jotta minusta - silloin viidesluokkalaisesta - saatiin puserrettua häpeä ulos.

Yhtenä päivänä, juuri ennen välitunnin alkua, luokkatoverini piirittivät minut luokkahuoneen etuosassa. He sanoivat, että erään toisen tytön vanhemmat ovat eronneet. Eikö niin, että sinunkin vanhempasi ovat eronneet? En osannut valehdella yllättävän ja suoran kysymyksen edessä ja vaivoin huomasin kertovani heille totuuden.

Tuo hetki on yksi arvokkaimmista, jonka olen koskaan kokenut. Muistan yhä, kuinka voimakkaan helpotuksen tunteen tunsin sillä samaisella hetkellä. Kuinka raskain kantamani taakka kerralla nostettiin harteiltani pois. Olin kuvitellut, että sinä hetkenä, kun muut kuulevat häpeällisen kohtaloni, häpeä olisi huipussaan. Mutta kävikin täysin päinvastoin. Yllättäen minulla ei ollut enää mitään hävettävää tai pelättävää.

Tällä kokemuksella on ollut minulle hyvin tärkeä opetus, jota opin jatkuvasti arvostamaan enemmän. Häpesin vanhempieni eroa, mutta häpesin sitä täysin turhaan. Pelkäsin ystävieni reaktiota, mutta pelkäsin sitäkin täysin turhaan. Raskainta erossa ei koskaan ollut todellinen häpeä tai pelko, vaan epätietoisuus siitä, miten asiaan suhtauduttaisiin ja epätietoisuus siitä, mistä kaikki johtui. Epätietoisuus itselleen tärkeistä, mutta samalla herkistä asioista, luo pohjaa pelolle, tylsälle mielikuvitukselle, häpeälle ja kovin inhimillisille väärinkäsityksille. Epätietoisuuden riesat ovat usein paljon raskaampia, kuin itse totuus, kun sen lopulta kohtaa.

Meille kaikille tapahtuu paljon asioita, joita emme osaa aina käsitellä. Se, että emme voi myöntää tapahtunutta toisille, johtaa myös helposti siihen, että emme osaa myöntää sitä itsellemmekään. Sen vuoksi tulemme helposti ja inhimillisesti väärinymmärtäneeksi asioita. Tärkein oppi minulle raskailta nuoruusvuosilta on se, että asiat kannattaa kohdata mahdollisimman rehellisesti ja avoimesti. Se on monesti hankalaa ja toisinaan se pelottaa, mutta aina se kannattaa.

 

 

Olen ehdolla eurovaaleissa. Uskon, että vaalitkin minun täytyy kohdata mahdollisimman rehellisesti ja avoimesti. Sen vuoksi olen päättänyt kirjoittanut asioista, jotka ennen ovat olleet pelkästään henkilökohtaisia. Jos haluat auttaa kampanjassa, klikkaa sivulle www.anterovartia.com. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän moro kuva
Markku Tyry

Uusin ohjelma kärsi pahasti tekstityksen puutteesta.
Mielenkiintoinen ja hyvin tunteisiin vetoava ohjelma kyllä.

Ulkomainen formaatti, kun ei täällä koskaan mitään omaa keksitä.

Minäkin kadotin edesmenneen isäni pariksikymmeneksi vuodeksi. Kun kiinnosti alkaa etsimään, löytyi vartissa Raumalta.

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Itsekin olen avioerolapsi. Taisin olla n. 5 vuotias vanhempieni erotessa. En osannut hävetä heidän eroaan, mutta muistan hyvin sen helpotuksen tunteen kun isä muutti pois. Loppui pelko ja itku.

Juuri kun aikuistuin, tuli eteen isän itsemurha. En ole tähän päivään mennessä osannut asiaa käsitellä. Toisaalta kun rakastin ihmistä, toisaalta tiesin että kyseistä ihmistä olisi syytä ajoittain hieman pelätäkin.

Käyttäjän SepSaa kuva
Seppo Saari

Tiesit varmaankin, että Pelastusarmeijalla toimii ja on jo yli 100 vuotta toiminut tällainen ns. etsiskelytyö yli 100 maassa. Se ei tietenkään ole tosi TV-ohjelma, vaan tosielämää.
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2000-05-03/teem...

Vinkkinä ohjelmaasi kannattaisi tutustua, mitä tuokin hiljainen kv. sosiaalis-hengellinen järjestö on tehnyt vuosikymmenien aikana. Esim. Britanniassa "reuniting at least 10 people with loved ones each day" eli 3500-4000 ihmistä vuosittain.

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Hilkka Laronia

Oih kiitos, olipa hieno kirjotus. Olen ohittanu kirjotuksesi, koska luulin sinun vain mainostavan ohjelmaasi enkä juuri kato nuita ohjelmia, en jaksa itkeä niitten ihmisten asioita. Mutta totta ovat ja hienoja ohjelmia sinänsä, sen uskon.

Ja onnea vaaleihin, voisin vaikka äänestää sinua sinuna ittenä, mutta missä porukassa seisot, miksei tuossa esittelyssä lue, mihin puolueesseen sie kuulut?

Käyttäjän AnteroVartia kuva
Antero Vartia

Kiitos kaikille kommenteista. Jo se, että päätin kirjoittaa aiheesta, merkitsi myös minulle itselleni paljon.

Hilkalle ja muille tiedoksi, että olen vihreiden ehdokas. Puheenvuorossa olen kertonut, miksi valitsin vihreät.

http://anterovartia.puheenvuoro.uusisuomi.fi/15846...

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset